Irlanti äänestää ainoana EU-maana Lissabonin sopimuksesta, ja lyhtypylväät niin Dublinissa kuin maaseudullakin kehottavat äänestämään puolesta/vastaan.

Anun kanssa kävimme Dublinin eläintarhassa.

Ennisin festarireissulla Anun ja Pauliinan kanssa.

Samaisella reissulla poikkesimme myös Cliffs of Moherilla (ensimmäinen kuva) sekä Glendaloughissa (kaksi viimeistä kuvaa).

Munster Rugby. Nämä liput koristivat county Claren autoja, ikkunoita ja lipputankoja, eikä turhaan sillä joukkue voitti ilmeisesti Euroopan mestaruuden tai jotakin sinnepäin. Musiikkikin alkoi vasta ottelun jälkeen, kaikki pubit olivat ottelun vallassa iltaseitsemään eikä muusta ohjelmasta ollut tietoakaan.

Donegalin reissun porukka ja auto. Toisessa kuvassa lisäkseni vasemmalta Roxanne ja Seamus Kanadasta sekä Holly Jenkeistä. Matkan yleiseksi vitsiksi nousi se, että koska minulla oli(on) rastat, Hollyn hiukset takaa vihreät ja Seamus homo, Roxanne sai olla porukan virallinen edustushenkilö. Ensimmäisessä kuvassa tuulilasin edessä lisäksi Hollyn maskotti Tigerbomber.

Reissulla muun muassa nukuimme vanhasta junasta tehdyssä hostellissa, hengailimme rannalla, jahtasimme lampaita ja bongailimme traktoreita.

Viimeiset kuvat kämppiksistäni, joiden kanssa jaoin talon viimeiset viisi kuukautta. Ensimmäisessä kuvassa kanssani irlantilainen Niamh, toisessa Edel niinikään Irlannista, kolmannessa Philip ja Max Saksasta, neljännessä Claire ja Constance Ranskasta. Kanssamme asunut italialais-ranskalainen pariskunta Emanuelle ja Cindy katosivat mystisesti huhtikuussa Corkin -viikonloppunani, eikä heistä valitettavasti jäänyt minulle kuvaa.

Viimeistä iltaa kanssani lempipaikassani Coblestonessa viettivät Lucia (Italia) sekä Marion, Emma ja Lydie (Ranska).

Anun ja Pauliinan vierailu sekä viikonloppumatka Ennisiin Fleadh Nua -kansanmusiikkifestareille ovat ohi. Ennisin matka ei ollut turha lain sillä sieltä löytyi koko vuoden paras jamimeininki, ja koska päätimme viimetipassa lähteä reissuun autolla näimme myös Cliffs of Moherin (minulle jo toinen kerta, mutta tällä kertaa sää oli sellainen että pystyi näkemään jotain!), Doolinin sekä Dubliniin palatessa Glendaloughin. Pääsin testaamaan, miten vasemmalla puolella ajaminen sujuu, ja kyllähän se suuremmitta kommelluksitta sujuikin kahdeksan kuukauden liikenteen tarkkailun jälkeen. Kuvia jälleen myöhemmin.

Täällä postiin laitettavia paketteja pakatessa sekä sinitarroja seiniltä raaputellessa lasken jäljellä olevia Irlannin päiviä, joita on nyt kuusi. Niistä tulen kolme viettämään niinikään autoillessa Donegaliin ainakin kahden kanadalaistuttavan kanssa. Suomeen palaaminen tuntuu mukavalta, mutta mietityttää myös, miten sopeudun takaisin.

Niin pelottavalta kuin kuulostaakin, sähkösuihku on viimaisessa Irlannin talvessa todellinen siunaus. Veden itse lämmittävä pömpeli takaa kuuman suihkun niin kauan kuin vettä vain riittää. Tämä vempain on kuitenkin myös energiantuhlari, ja niinpä yhdessä talossa jossa ensimmäisenä Dublininviikkonani vierailin huonetta katsomassa vuokraemäntä totesi jokaisen olevan päivittäin oikeutettu vain yhteen suihkuun. Joulun jälkeen muuton ansiosta siirryttyäni boilerilla lämmitettävästä suihkuvedestä sähkösuihkuun olen monesti kiittänyt tätä hiustenkuivaajalta kuulostavaa ihanuutta, jonka ansiosta olen kylminä iltoina saanut leikkiä höyrysaunaa suihkukaapissa.

Muistan, kuinka muutaman vuoden takaisella reilimatkallani Italiassa jenkkityttö sanoi minulle hostellin vessassa hampaita pestessämme “I love your hair!”. Moisesta tunteenpurkauksesta hieman kummastuneena ja huvittuneena kiitiin tietysti kohteliaisuudesta. Kun tämä toistui samalla viikolla myöhemmin toisessa hostellissa, naureskelin poikaystävälleni että mitä ne nyt mun hiuksia oikein rakastaa, vaikka rastani niiden mielestä kivat olisivatkin.

Nämä tapaukset palasivat mieleeni, kun muutama viikko sitten kävelin tämän nykyisen kotikaupunkini, joksi sitä vielä hetken kutsun, keskustassa. Nainen, jolla myös oli rastat, käveli ohitseni ja sanoi tuon samaisen lauseen, johon minä vaistomaisesti reagoin “Thanks, I love yours”.

Tämän naisen hiusten lisäksi rakastan täällä ainakin lempikasvisravintolaani ja siellä tarjolla olevaa itsetehtyä gluteenitonta leipää, suklaata, lempipubiani, irlantilaista tanssia ja musiikkia, talomme vieressä sijaitsevaa puistoa sekä irlannin maaseutua. Mutta vain englannin kielellä. Suomeksi ne ovat vain kivoja.

Koska olen viime viikkoina joko ollut iltaisin menossa tai vaihtoehtoisesti katsonut verkosta Desperate Housewiveseja (Täydelliset Naisetkos se Suomessa on?), blogi on ollut hiljainen. Aika lienee kirjoittaa jotakin.

Toissaviikonlopun vietin county Corkissa kansanmusiikkifestareilla, kylän nimi oli Ballydehob. Corkiin kestää Dublinista tarinoiden mukaan “luotettavalla” Aircoach -bussilla aikataulun mukaan 4 tuntia, mutta bussini oli tunnin myöhässä, joten myöhästyin 5 minuutilla jatkoyhteydestä Ballydehobiin. Anna, joka oli tullut viuluineen Limerickistä, odotti minua ja otimme sitten viimeisen bussin. Ensimmäisen yön nukuimme viereisessä kylässä nimeltä Skibbereen, noin 15 km:n matkan päässä. Ystävällisten maalaisirlantilaisten ansiosta emme kuitenkaan joutuneet taksia ottamaan, vaan kyselemällä ja liftaamalla pääsimme kulkemaan kylien välissä. Lauantai-iltana saimme jopa autokyydin 1,5 tunnin ajomatkan päässä olevaan Corkiin. Festarilla osallistuin Sean-nos tanssiworkshopiin ja iltaisin kuuntelimme musiikkia pubeissa, jotka voisivat kokonsa puolesta olla jonkun olohuone. Aivan ihana tunnelma!

Muutamana maanantaina olemme käyneet irkkutanssikurssikaverini kanssa pubissa tanssimassa. Tarkoitus oli vain salaisesti mennä nurkkaan kokeilemaan, mutta tämän pienen paikan muusikot halusivat meidät näkyville tanssimaan. Paikalla ei näemmä ollut Sean-nos -eksperttejä kun näin hyvän vastaanoton saimme…

Taannoin kävin ostamassa metallinpalat tanssikenkieni pohjiin kopistelua varten. Ostin ne Dublinin keskustassa sijaitsevasta kaupasta, jossa minua palveli todella vanha mies. Minulla ei ollut käteistä, ja kysyin, voinko maksaa kortilla. Mies totesi, että kyllä voin, mutta yhtä hyvin voin tuoda rahat sitten jälkikäteen joku kerta ohi kulkeissani. Liekö syynä tähän luottamus asiakkaisiin vaiko se, että ilmeisesti ainut henkilö, joka osasi käyttää luottokorttikonetta kyseisessä kaupassa, oli tuolla hetkellä toista asiakasta palvellut nuorempi myyjä. Aika herttaista kuitenkin.

Viimeiset luentomme olivat viime torstaina, ja eilen aloitin kahden viikon luku-urakan tentteihin. Onni on, että asun vain 10 minuutin kävelymatkan päässä Trinity Collegen mahtavasta lääkätieteen valoisasta ja kattoikkunallisesta kirjastosta, johon kravattikaulaiset lääkäriopiskelijat ja urheiluvaatteissa liikkuvat tulevat fysioterapeutit luovat todellisen tehokkuuden ilmapiirin.

Äiti aina kyselee, joko olen varannut lentolipun kotiin. Oikeassahan se on, olisi aika varata. Mutta vaikka Suomeakin ikävöin, ajatus siitä, että pitäisi päättää, minä päivänä Dublinin lopulta jätän, tuntuu vain niin raskaalta etten ole saanut varatuksi. Täällä on oikeasti tosi kivaa nyt!!!

Tanssista innostuneen vaihtaritoverini ansiosta löysin paikan, jossa opetella Riverdance -tyyppistä tanssia. Tänään aloitin kuuden viikon kurssin. Aivan älyttömän kivaa!!! Tänään mentiin kolmijakoisiin jigeihin tarkoitettuja askelia hitaan valssin tempossa, ja mietin siinä kolmen sentin korolla (joka tälle tennaritytölle on paljon) yhdellä jalalla seisoessani ja toista jalkaa heilutellessani, että montakohan vuotta ihmiset yleensä treenaa ennenkuin pystyvät tanssimaan edes hidastempoisin jigin tahtiin? Minä tanssin siis aikanaan lavatansseja varten ostamissani kengissä jotka on mielestäni tuohon ihan ok, mutta autenttiset kengät olisivat sellaiset jotka  ovat korotetut sekä kannasta että päkiästäkin, ja päkiään on isketty pohjaan vieriviereen nauloja. Saapi nähdä, mitä pohkeet ja polvet sanovat huomenissa!

Eilen vietin myös ihan hirmuisen hauskan illan soittamassa ja kuuntelemassa Trinityn Trad-societyn jameissa. Naamani varmaan muistutti naantalin aurinkoa, kun osasin ensimmäiset biisit joita porukka alkoi jameissa soittaa

Maanantaina pidin täällä ensimmäistä kertaa onnistuneen esitelmän, huolimatta siitä että sen otsikko oli hydrochlorothiazide jonka jouduin myös monta kertaa esitelmässäni lausumaan. Epäonnistuneempia on sitten minun osalta tulossa todennäköisesti seuraavien viikkojen aikana muutama, sillä olen taasen saanut dietetics -viikkotehtävien vakiparikseni tytön, joka on hirmuisen mukava mutta ei ilmeisesti epäonnistumisen pelossa ole valmis jakamaan minulle minkäänlaista vastuuta. Keittiöryhmässä tämä vielä kävi päinsä kun tekemässä oli 4 muuta, mutta nyt meitä on 2..

Säät ovat vaihdelleet aika paljon, pääsiäislomalta palatessani oli vähintään 15 asteen lämpötiloja ja auringonpaistetta, ja nyttemmin sitä ovat höystäneet olle 10 asteen lämpötilat, hyytävä viima ja myös ajottaiset raekuurot muutaman päivänä. Kevät silti tulee…

Tänään meillä piti olla kliinisen kemian tentti. Opettaja ei kuitenkaan muistanut siitä mitään – oli ilmeisesti unohtanut – ja koska tälle päivälle varattu luennoitsija on kuulema kokoaikaisesti töissä yliopistolla, hänen piti saada tulla nyt juuri pitämään suunnittelemansa luento. Tentti olisi kuulema EHKÄ käynyt olla ensi viikolla. Vaikka opettaja ei näyttänyt ymmärtävän sitä, että jos opiskelijat ovat verta ja hikeä vuodattaen valmistautuneet tenttiin, on se oikeudenmukaista muistaa ja pitää luvattuna päivänä, lupasi hän sen torstaille, kun oikein pyytelimme. En osaa enää oikein muuta kun huvittua tästä epämääräisyydestä. Ensimmäisiä esseitäkin yhä odotellaan takaisin, palautuspäivä oli neljä ja puoli kuukautta sitten.

Viimein saimme tietää myös tenttipäivät. Nekin olivat ilmeisesti olleet opettajien tiedossa jo hyvän aikaa, mutta kukaan ei ollut muistanut meille oppilaille niistä kertoa. Kaikki pitäisi kuitenkin siis olla ohi perjantaina 16.5. Sitten vietän varmasti ainakin muutaman viikon Dublinissa, ja odottelen mahdollisesti muutamia vieraitakin käymään sinä aikana.

Talossamme asuu 3 ranskalaista, ja kuten olen ennenkin sanonut, ransakalaiset ovat ehdottomasti vaihtarien enemmistö täällä Dublinissa. Täytyy sanoa, että saan nykyään päänsäryn joutuessani kuuntelemaan pitkiä aikoja kieltä jota en ymmärrä (erityisesti aamuisin) ja ranskalaisten seurassa joudun tähän tilanteeseen usein. Miksi ihmiset tulevat ulkomaille, jos eivät ole halukkaita käyttämään kyseisen maan kieltä? Miksi ihmiset tulevat ulkomaille, jos he eivät ole halukkaita aktiivisen puhumisen kautta parantamaan kielitaitoaan? Miksi he viettävät aikaa vain omanmaalaistensa kanssa, puhuen omaa kieltään? Haluaisin myös ihmetellä, miten ihmiset voivat olla niin ajattelemattomia että käyttävät kieltä jota muutama tai pahimmassa tapauksessa vain yksi seurueessa oleva ei ymmärrä, mutta täytyy todeta että olen itse ollut samanlaisessa tilanteessa sillä “toisella puolella” työskennellessäni lukion jälkeen Göteborgissa kymmenien muiden suomalaisten ja muutaman pohjoismaalaisen kanssa. Tästä eteenpäin toivon osaavani huomioida kielivähemmistön paremmin!

Ranskalaisiin liittyen vielä pieni kevennys – linkki

http://plaza.fi/ellit/tyo-ja-yhteiskunta/ymparisto-yhteiskunta/mita-pariisilaiset-ajattelevat-suomesta

Pyhä Patrick (iiriksi Naomh Pádraig, engl. Saint Patrick) (kuoli viimeistään 493) on Irlannin suojeluspyhimys, jonka ansioksi on nimetty kristinuskon vakiinnuttaminen Irlantiin 400-luvulla. (Wikipedia)  Pyhän Patrickin päivää vietetään eri puolilla Irlantia, 17.3. joka oli tänä vuonna maanantai. Kuulemieni tarinoiden mukaan pienimmissäkin kylissä on kulkue, jossa kylän asukkaat kävelevät siitä kylän pubista toiseen. Dublin oli pullollaan turisteja, ja itse pääjuhlapäivänä oli kahden tunnin mittainen paraati joka kulki läpi suurimpien katujen, sekä musiikki/tanssitilaisuus jossa oli tietystikkin kuultavana irlantilaista kansanmussiikkia.

Nutrition Partyt olivat St. Patrickia edeltävällä viikolla. Kuvassa meidän luokka. 

St. Patrick’s dayn paraati oli täynnä soittokuntia…

…katuteatteria…

…ja jättiläisilmapalloja.

Kaduilla oli erilaisia esityksiä koko viikonlopun.

Ja ihmiset olivat sonnustautuneet Irlannin väreihin, ulkomaalaiset tietysti kaikkein innokkaimmin…

Alkujärkytyksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että irlantilaisten aksentti on mielestäni erittäin pehmeä ja kaunis. Akateemisessa maailmassa, jossa olen irlantilaisten kanssa ollut eniten tekemisissä, monien mahdollinen kotipaikalta peräisin oleva aksentti on varmasti enemmän tai vähemmän tasoittunut. Onhan niitä vääntäjiäkin maalla matkustellessa kuultu, mutta periaatteessa tähän irkkupuheeseen totuttuani olen sitä mieltä, että se on paras mahdollinen aksentti millä englantia voi maailmassa puhua. Esimerkiksi sanojen lopussa olevat T -kirjaimet ääntyvät pehmeän kauniisti enemmänkin S -kirjaimiksi.

Kahtena peräkkäisenä iltana olen kuitenkin löytänyt itseni kuuntelemassa irlantilaisten poikien/miesten smalltalkia, ensimmäisenä iltana Nutrition Partyissa, ja toisena lempipubissani. Kummallakin kerralla mulle on tullut tunne, että katselen ulkopuolelta hassua näytelmää jossa ihmiset puhuvat hassusti erittäin hassulla aksentilla. Että eikai ne nyt OIKEASTI, TOSISSAAN voi puhua NOIN!!! Esimerkiksi nesteiden (oluen) mittayksikkönä käytettävä “paint” ääntyy jokseenkin: [phoint].

Ennen viimeviikkoista käytännön tenttiäni pelkäsin, että joutuisin tekemään ruokavaliokyselyn joltakin donegalilaiselta (Irlantiin kuuluva alue siellä Pohjois-Irlannin länsipuolella) maalaismieheltä. He kuulema vääntävät tervehtiessään “How are you?” -kysymyksen: “Haijja?” Jos joskus saatte jostakin käsiinne muuten irlantilaisen “Garage” -nimisen leffan, katsokaa ihmessä. Onni on, että kyseisessä Kaurismäki -tyylisessä leffassa ei paljon puhuta, muuten olisi suomalainen kyllä pudonnut juonen kärryiltä alta aikayksikön.

Mitä lie kohteliaisuutta, mutta itse irlantilaisia lukuunottamatta muut brittejä myöten ovat sanoneet minulle että kuulostan irkulta. Kohteliaisuutena olen sen todellakin ottanut, mutta enää en tiedä mitä siitä ajattelisi Vielä kun oppisi luontevasti kiittäessä sanomaan “Thanks a million”!!

Blogini oli wordpressmagazine.se :n “Finlands 100 populäraste wordpress -bloggar” listalla, joten päätin että on jälleen aika päivittää uusia kuvia viime viikkojen tekemistäni. Mikä lie kyseisen ruotsalaissivuston kriteeri blogin suosion mittaamiselle, koska en olettaisi blogini sinne yltävän noin 20 ihmisen päivittäisellä kävijämäärällään. Ihmiset usein paljastavat blogeissaan, millä hakusanoilla niihin on löydetty. Minun edellisen viikon kattavalla listalla on: yleinen luulotauti, luulotauti, Malahide linna, kielikukkasia, proteiinia kipeänä, saksalainen stereotypia, tapetti, irlantilaiset typeriä, asun Dublinissa, suomalaista ruokaa Dublinissa, lämpötilaennätys, one tuulilasi. Mutta sitten asiaan…

Croke Park ja gaelic football -ottelu. Kelttiläinen jalkapallo on minun silmissäni jonkinlainen sekoitus jalkapallosta, koripallosta ja ehkä rugbystakin. Ottelun aikana ehkä kolme kertaa kävi näin: kaatunut mies ei enää noussut, pikkuruinen sairaankuljetuskärry ajoi paikalle, vei miehen pois ja kuulutettiin “joukkueesta xxx pelaajan numero xx korvaa pelaaja numero xx”. Asterix -meininkiä?

Jälkkärit intialaisessa ravintolassa. Houkuttelevia? Pääruoat oli oikeasti ihan älyttömän hyviä, mutta näistä jälkkäreistä varsinkin tuo oikeanpuoleinen riisikökkö maistui vedelle. Vasemmanpuoleiset muistuttaa mielestäni perunoita.

Rag week, ja Tradsoc (irlantilaisen kansanmusiikin kerho) soittelemassa Trinity Collegen kampuksella. Me irlantilaista musiikkia soittaa osaamattomat osallistuimme Ceiliin. Kyseessä on irlantilainen ryhmätanssi, jonka saloihin en tosin päässyt kovin syvälle kesken ilottelun yllättäneen sateen sekä tanssipartnerieni taidon korvaavan innon vuoksi. Hauskaa oli joka tapauksessa!

Lea, Jenna ja Taru lomailivat Dublinissa viikonpuolikkaan. Tässä Killineyn biitsi…

Lea ja juustokakku, Jenna ja Taru DART -junassa.

Tyttöjen kanssa vierailin toisen kerran Kilmainhamin vankilassa. Kiinnostava, ja kammottavakin pala Dublinin ja Irlannin historiaa – suosittelen ehdottomasti kaikille Dublin -turisteille!

Tästä nurmikkoisesta autosta olen jo kauan halunnut ottaa kuvan, ja viimein löysin sen parkkeerattuna enkä aina ajelemassa kameraani karkuun.