Opin tänään Unkarin kielen pisimmän sanan, kiitos Danielin jonka tapasimme taannoin Corkissa ja johon sattumalta törmäsin uudelleen viikonloppuna. Liekö tämä sana sitten oikea vai keksitty, kun hän ei osannut sille merkitystä selittää sen kummemmin kuin että jotakin uskonnollista on, mutta uskon nyt aijemmin kuulemaani toteamusta jonka mukaan unkari olisi maailman vaikein kieli oppia. Yhteisiäkin sanoja suomen kanssa kuitenkin löytyy: voi (se leivän päälle laitettava) ja tuplavee (W). Lausuminen ei ilmeisesti myöskään poikkea aivan hirvittävästi suomen kielestä (yhteisten kirjainten osalta siis – lukekaahan eteenpäin), joten esimerkiksi englanninkielisten sanojen kirjoitusasu selviää unkarilaiselle lausumalla sanan suomalaisittain, kuten mielestämme kirjoitettu. Yllättävä tieto oli myös, että unkarilaiset oppivat koulussa joitakin suomalaisia sanoja, sukulaiskieliä kun ollaan.

Unkarilaisissa aakkosissa on 39 kirjainta, 10 enemmän kuin suomen ja 13 enemmän kuin englannin vastaavissa, ja näiden aakkosten paperille saamiseen meni syntyperäiseltä puhujaltakin noin 10 minuuttia, koska aina unohtui jotain välistä pois. Kirjoitan 38 kirjaimen listan (yksi kirjain puuttuu edelleen!) vielä tähän, jotta pääsette sovittelemaan aakkoslaulun melodiaan:

A Á B C CS D E É F G GY

H I Í J K L M N

O Ó Ö Ó´ P  Q R S SZ T U Ú Ü

X Y V W Z ZS

Muistan, kuinka muutaman vuoden takaisella reilimatkallani Italiassa jenkkityttö sanoi minulle hostellin vessassa hampaita pestessämme “I love your hair!”. Moisesta tunteenpurkauksesta hieman kummastuneena ja huvittuneena kiitiin tietysti kohteliaisuudesta. Kun tämä toistui samalla viikolla myöhemmin toisessa hostellissa, naureskelin poikaystävälleni että mitä ne nyt mun hiuksia oikein rakastaa, vaikka rastani niiden mielestä kivat olisivatkin.

Nämä tapaukset palasivat mieleeni, kun muutama viikko sitten kävelin tämän nykyisen kotikaupunkini, joksi sitä vielä hetken kutsun, keskustassa. Nainen, jolla myös oli rastat, käveli ohitseni ja sanoi tuon samaisen lauseen, johon minä vaistomaisesti reagoin “Thanks, I love yours”.

Tämän naisen hiusten lisäksi rakastan täällä ainakin lempikasvisravintolaani ja siellä tarjolla olevaa itsetehtyä gluteenitonta leipää, suklaata, lempipubiani, irlantilaista tanssia ja musiikkia, talomme vieressä sijaitsevaa puistoa sekä irlannin maaseutua. Mutta vain englannin kielellä. Suomeksi ne ovat vain kivoja.

Koska olen viime viikkoina joko ollut iltaisin menossa tai vaihtoehtoisesti katsonut verkosta Desperate Housewiveseja (Täydelliset Naisetkos se Suomessa on?), blogi on ollut hiljainen. Aika lienee kirjoittaa jotakin.

Toissaviikonlopun vietin county Corkissa kansanmusiikkifestareilla, kylän nimi oli Ballydehob. Corkiin kestää Dublinista tarinoiden mukaan “luotettavalla” Aircoach -bussilla aikataulun mukaan 4 tuntia, mutta bussini oli tunnin myöhässä, joten myöhästyin 5 minuutilla jatkoyhteydestä Ballydehobiin. Anna, joka oli tullut viuluineen Limerickistä, odotti minua ja otimme sitten viimeisen bussin. Ensimmäisen yön nukuimme viereisessä kylässä nimeltä Skibbereen, noin 15 km:n matkan päässä. Ystävällisten maalaisirlantilaisten ansiosta emme kuitenkaan joutuneet taksia ottamaan, vaan kyselemällä ja liftaamalla pääsimme kulkemaan kylien välissä. Lauantai-iltana saimme jopa autokyydin 1,5 tunnin ajomatkan päässä olevaan Corkiin. Festarilla osallistuin Sean-nos tanssiworkshopiin ja iltaisin kuuntelimme musiikkia pubeissa, jotka voisivat kokonsa puolesta olla jonkun olohuone. Aivan ihana tunnelma!

Muutamana maanantaina olemme käyneet irkkutanssikurssikaverini kanssa pubissa tanssimassa. Tarkoitus oli vain salaisesti mennä nurkkaan kokeilemaan, mutta tämän pienen paikan muusikot halusivat meidät näkyville tanssimaan. Paikalla ei näemmä ollut Sean-nos -eksperttejä kun näin hyvän vastaanoton saimme…

Taannoin kävin ostamassa metallinpalat tanssikenkieni pohjiin kopistelua varten. Ostin ne Dublinin keskustassa sijaitsevasta kaupasta, jossa minua palveli todella vanha mies. Minulla ei ollut käteistä, ja kysyin, voinko maksaa kortilla. Mies totesi, että kyllä voin, mutta yhtä hyvin voin tuoda rahat sitten jälkikäteen joku kerta ohi kulkeissani. Liekö syynä tähän luottamus asiakkaisiin vaiko se, että ilmeisesti ainut henkilö, joka osasi käyttää luottokorttikonetta kyseisessä kaupassa, oli tuolla hetkellä toista asiakasta palvellut nuorempi myyjä. Aika herttaista kuitenkin.

Viimeiset luentomme olivat viime torstaina, ja eilen aloitin kahden viikon luku-urakan tentteihin. Onni on, että asun vain 10 minuutin kävelymatkan päässä Trinity Collegen mahtavasta lääkätieteen valoisasta ja kattoikkunallisesta kirjastosta, johon kravattikaulaiset lääkäriopiskelijat ja urheiluvaatteissa liikkuvat tulevat fysioterapeutit luovat todellisen tehokkuuden ilmapiirin.

Äiti aina kyselee, joko olen varannut lentolipun kotiin. Oikeassahan se on, olisi aika varata. Mutta vaikka Suomeakin ikävöin, ajatus siitä, että pitäisi päättää, minä päivänä Dublinin lopulta jätän, tuntuu vain niin raskaalta etten ole saanut varatuksi. Täällä on oikeasti tosi kivaa nyt!!!

Alkujärkytyksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että irlantilaisten aksentti on mielestäni erittäin pehmeä ja kaunis. Akateemisessa maailmassa, jossa olen irlantilaisten kanssa ollut eniten tekemisissä, monien mahdollinen kotipaikalta peräisin oleva aksentti on varmasti enemmän tai vähemmän tasoittunut. Onhan niitä vääntäjiäkin maalla matkustellessa kuultu, mutta periaatteessa tähän irkkupuheeseen totuttuani olen sitä mieltä, että se on paras mahdollinen aksentti millä englantia voi maailmassa puhua. Esimerkiksi sanojen lopussa olevat T -kirjaimet ääntyvät pehmeän kauniisti enemmänkin S -kirjaimiksi.

Kahtena peräkkäisenä iltana olen kuitenkin löytänyt itseni kuuntelemassa irlantilaisten poikien/miesten smalltalkia, ensimmäisenä iltana Nutrition Partyissa, ja toisena lempipubissani. Kummallakin kerralla mulle on tullut tunne, että katselen ulkopuolelta hassua näytelmää jossa ihmiset puhuvat hassusti erittäin hassulla aksentilla. Että eikai ne nyt OIKEASTI, TOSISSAAN voi puhua NOIN!!! Esimerkiksi nesteiden (oluen) mittayksikkönä käytettävä “paint” ääntyy jokseenkin: [phoint].

Ennen viimeviikkoista käytännön tenttiäni pelkäsin, että joutuisin tekemään ruokavaliokyselyn joltakin donegalilaiselta (Irlantiin kuuluva alue siellä Pohjois-Irlannin länsipuolella) maalaismieheltä. He kuulema vääntävät tervehtiessään “How are you?” -kysymyksen: “Haijja?” Jos joskus saatte jostakin käsiinne muuten irlantilaisen “Garage” -nimisen leffan, katsokaa ihmessä. Onni on, että kyseisessä Kaurismäki -tyylisessä leffassa ei paljon puhuta, muuten olisi suomalainen kyllä pudonnut juonen kärryiltä alta aikayksikön.

Mitä lie kohteliaisuutta, mutta itse irlantilaisia lukuunottamatta muut brittejä myöten ovat sanoneet minulle että kuulostan irkulta. Kohteliaisuutena olen sen todellakin ottanut, mutta enää en tiedä mitä siitä ajattelisi Vielä kun oppisi luontevasti kiittäessä sanomaan “Thanks a million”!!

Blogini oli wordpressmagazine.se :n “Finlands 100 populäraste wordpress -bloggar” listalla, joten päätin että on jälleen aika päivittää uusia kuvia viime viikkojen tekemistäni. Mikä lie kyseisen ruotsalaissivuston kriteeri blogin suosion mittaamiselle, koska en olettaisi blogini sinne yltävän noin 20 ihmisen päivittäisellä kävijämäärällään. Ihmiset usein paljastavat blogeissaan, millä hakusanoilla niihin on löydetty. Minun edellisen viikon kattavalla listalla on: yleinen luulotauti, luulotauti, Malahide linna, kielikukkasia, proteiinia kipeänä, saksalainen stereotypia, tapetti, irlantilaiset typeriä, asun Dublinissa, suomalaista ruokaa Dublinissa, lämpötilaennätys, one tuulilasi. Mutta sitten asiaan…

Croke Park ja gaelic football -ottelu. Kelttiläinen jalkapallo on minun silmissäni jonkinlainen sekoitus jalkapallosta, koripallosta ja ehkä rugbystakin. Ottelun aikana ehkä kolme kertaa kävi näin: kaatunut mies ei enää noussut, pikkuruinen sairaankuljetuskärry ajoi paikalle, vei miehen pois ja kuulutettiin “joukkueesta xxx pelaajan numero xx korvaa pelaaja numero xx”. Asterix -meininkiä?

Jälkkärit intialaisessa ravintolassa. Houkuttelevia? Pääruoat oli oikeasti ihan älyttömän hyviä, mutta näistä jälkkäreistä varsinkin tuo oikeanpuoleinen riisikökkö maistui vedelle. Vasemmanpuoleiset muistuttaa mielestäni perunoita.

Rag week, ja Tradsoc (irlantilaisen kansanmusiikin kerho) soittelemassa Trinity Collegen kampuksella. Me irlantilaista musiikkia soittaa osaamattomat osallistuimme Ceiliin. Kyseessä on irlantilainen ryhmätanssi, jonka saloihin en tosin päässyt kovin syvälle kesken ilottelun yllättäneen sateen sekä tanssipartnerieni taidon korvaavan innon vuoksi. Hauskaa oli joka tapauksessa!

Lea, Jenna ja Taru lomailivat Dublinissa viikonpuolikkaan. Tässä Killineyn biitsi…

Lea ja juustokakku, Jenna ja Taru DART -junassa.

Tyttöjen kanssa vierailin toisen kerran Kilmainhamin vankilassa. Kiinnostava, ja kammottavakin pala Dublinin ja Irlannin historiaa – suosittelen ehdottomasti kaikille Dublin -turisteille!

Tästä nurmikkoisesta autosta olen jo kauan halunnut ottaa kuvan, ja viimein löysin sen parkkeerattuna enkä aina ajelemassa kameraani karkuun.

Halusin tänään imuroida, mutten voinut, sillä imurin pölypussi oli täynnä eikä talossa ollut uusia. Saksalainen kämppikseni oli huomannut tämän aijemmin, muttei voinut ostaa uusia, koska LIDLissä ei ole niitä myytävänä. (Tähän väliin todettakoon, että LIDL ei itseasiassa ole lähin kauppa, vaan myös hänen koulumatkan varrella on kätevämmin brittiläiseen ketjuun kuuluva halpamarketti.) Viimeksi kun astianpesuaine oli loppu, oli saman ihmisen vuoro ostaa sitä, mutta koska oli lauantai ja hän kuulema oli menossa ostoksille seuraavan kerran tiistaina, joku muu osti seuraavan pullon ainetta ja hän kantoi kortensa kekoon sitten ostospäivänä. Onkos joku joskus stereotyyppisesti kuvannut saksalaisia järjestelmällisiksi tai joustamattomiksi…?

Ja sitten pitänee kertoa jotain hyvääkin. Yleensä täällä tapaamani saksalaiset ovat halukkaita puhumaan englantia (toisin kuin eteläiset naapurinsa, sarjassamme stereotypioita ranskalaisista), ja vieläpä puhuvat sitä kohtuu sujuvasti. Keittiömme näyttää tyttö-, eikä poikatalon keittiöltä. Ehkä suomalainenkin huumori on jotenkin jäykkää ja tylsää tai sitten saksalainenkaan ei ole sitä, mutta oikeasti he ovat ihan hauskoja. Kahden saksalaisen läsnäolo talossamme tekee ehdottomasti siitä erityisen, sillä vain täällä voit aamulla herätä siihen kimakkaan ääneen kun kaksi miestä huutelee toisiaan vanhanaikaisella saksalaisella naisten nimellä. “[Papsiiiii!!!!]“

Piiiiitkä aika edellisestä blogimerkinnästä. Jotain kuviakin olisi taas laitettavaksi.

Olen sairastanut kaksi nuhaa/flunssaa viimeisen 6 viikon aikana, ja tänään tuntui taas siltä että saattaisi olla uusi tulossa. Kalaöljyä naamariin vain, sillä ne on pysyneet poissa ennenkin. Jos en vegetarismisyistä välttelisi liivatetta, ottaisin ne kapseleina, mutta nyt turvaudun makuhaitoista huolimatta öljyyn.

Helsinginvieraiden lisäksi odottelen ensi viikolle käytännön koetta. Minun tulee osata tehdä ruokavaliokysely, laskea sen proteiini- ja energiasisältö, antaa perusneuvoja ruokapyramidin mukaiseen ruokavalioon sekä mitata vyötärön- ja käsivarrenympäryksiä sekä ihopoimuja rasvaprosenttia varten. Tätä varten tulee osata 120 ruoan keskimääräiset annoskoot, sekä näiden annosten energia- ja proteiinisisällöt. Olen siis viettänyt laatuaikaa googlaten, miltä näyttäisi “pihvi- ja munuaispiiras” tai “vanukkaiden kuningatar”, jotta tietäisin minkämoisessa ruokalajissa nyt sitten on 450 kcal ja 12.5g proteiinia 150g:ssa tuotetta. Lisäksi olen yrittänyt rekrytoida asuintovereistani uhreja ihopoimupihtiharjoituksiini.

Benny teki ehkä maailman ihanimmasti ja tuli viime viikolla minua kahden päivän varoitusajalla katsomaan. Ja maaliskuun lopussa olen tulossa taas Suomeen kymmeneksi päiväksi. Melkein kuin ei mitään välimatkaa olisikaan.

Vähäsen harmittaa, kun en viihdy yökerhoissa. Jos viihtyisin, olisin vapaa-ajallakin enemmän tekemisissä luokkatoverieni kanssa ja oppisin ehkä enemmän irlantilaisten elämästä, ja tietysti kieltä. Eilen olin heidän kanssa menossa “hiljaiseen discoon”, jossa ihmiset saa päähänsä luurit, ja musiikki kuuluu sieltä. Harmillisesti liput oli loppuunmyyty, enkä saanut enää omaani ovelta.

Ranskalaisella asuintoverillani Constancella on melko voimakas ranskalainen aksentti, jonka olen todennut olevan monille muille kansallisuuksille se kaikkein vaikeimmin ymmärrettävä. Monesti asetelma on siis se, että hän kysyy minulta, miten jotakin lausutaan, ja minä kerron sikäli mikäli siitä jotain suomalaisine aksentteineni tiedän. Kuitenkin viime viikonloppuna olimme pubissa, ja minä pyysin mehua. Kysyin tarjoilijalta “Do you have juice?”. Tarjoilija ihmeissään katsoi minua, ja pyysi toistamaan. Toistin, jonka jälkeen hän osoitti kenkiään ja totesi “Yes, I have shoes. Why?” Constance pelasti minut: “She wants JUICE.” Baarimikko: “Oh, you want juice!”

On yleisesti tiedossa oleva asia, että vaihtarit lihovat. Eilen kävin vaa’alla, koska luokkatoverini halusi harjoitella punnitsemista käytännön koetta varten, ja kappas, kaksi kiloa oli tullut lisää. Eipä se minuu haittaa, tiedän että voisi tulla enemmänkin, mutta hiukan oon miettinyt että taidan nykyisin aina viihtyä sammareissa kun farkut ovat alkaneet kiristää…

Mahtiuutinen on, että olen aloittanut sean-nos tanssitunnit. Kyseessä ei ole aivan riverdance, mutta perinteinen irlantilainen tanssi kuitenkin jossa kengät kopisevat ja kokemattomalla tanssijalla on seuraavana päivänä pohkeet, nilkat ja polvet tulessa. Ihan huippuhauskaa! Tunnit pidetään Gaelin kielen keskuksessa, joten opettaja puhuu puolet ajasta Gaeilgea. Pieni eksotiikan häivähdys tässä jo tutuksi tulleessa kaupungissa.

Oon miettinyt, mikä mun englannin kielessäni on vialla. Mielestäni puhun suht sujuvasti, muut ihmiset aina sanoo että kylläpä puhut hyvin ja onpa sulla irlantilainen aksentti (tätä jälkimmäistä eivät itse irlantilaiset kyllä siis todellakaan sano, vaan ne muut). Nyt aloitin englannin tunnit, ja olen kertalaakista siellä ihan pihalla. Sanastoni on kertakaikkisen huono, enkä osaa lauseenmuodostuksen kielioppisääntöjä. Niin, taisin aikanaa kirjoittaa enkusta sen B:n, mikä oli ihan mahtisuoritus koska pelkäsin jopa reputtavani. Tässä muistelen en-niinkään-lämmöllä lukioaikaista englanninopettajaani, joka pisti kuuntelunauhan pyörimään ja torkkui itse pöytänsä ääressä sen ajan, sekä sitä miten päätin panostaa matematiikkaan ja kemiaan sen sijaan että olisin avannut englanninkirjoja kotonani.

Lentokentälle vierailijoita saattaessani tai sieltä hakiessani olen myös miettinyt, miltä tuntuu lähteä täältä sitten vuoden lopussa. Vaikkakaan minusta ei tunnu siltä, että tämä olisi elämäni huippukokemus, on se kokemus huippuhetkineen silti, ja tällä hetkellä sanoisin kotiutuneeni tänne ihan hyvin. Lähteminen tulee siis olemaan haikeaa. Vaikka kaipaankin Suomeen aika ajoin. Mutta, kaikki aikanaan. 3 kk jäljellä, ainakin

Tapahtui jälleen Trinity Collegen sport centerin allasosastolla:

Saunakiulu (sellainen pieni, jollaisia voisin kyseisessä saunassa tyhjentää kaksikin yhden saunomisen aikana jos oikein kylmissäni olisin…) oli tyhjä saapuessani saunaan. Päätin mennä täyttämään sen altaan reunalla olevista suihkuista. Kun tulin kiulun kanssa ulos saunasta, allasvalvoja kuitenkin tuli luokseni ja sanoi menevänsä täyttämään sen minulle. Vähän kummastuneena moisesta palvelualttiudesta annoin kiulun hänelle, ja hän katosi vain henkilökunnalle tarkoitetusta ovesta, pois allashuoneesta. Aikani häntä takaisin odoteltuani minua alkoi palella, ja menin sitten takaisin lauteille istumaan. Eikä aikaakaan, kun allasvalvoja saapui kiulun kanssa saunan ovelle, kiulu täynnä vettä – ja vaahtoa! Minä sitten hiukan hymyillen utelin, että onko löylyveden seassa kenties saippuaa. “Eijei, se on saunatuoksua! Eukalyptusta!”

Lähes kylpylätason palvelut meillä täällä siis:) Huvittuneena vain mietin, että heittävätkö ihmiset sitten yleensä tuolla vettä kiukaalle, ja jos niin minkä verran, ja käykö hän joka kerta tuoksuttamassa löylyveden uudelleen. Hih. Hyvältä se kyllä tuoksui.

Näyttävät monissa julkisissa vessoissa tältä:

Varmasti arvaattekin, että toisesta hanasta tulee (tuli)kuumaa, ja toisesta (jää)kylmää vettä. En ymmärrä mikä tämän tarkoitus on.  Monessa paikassa nämä hanat ovat vieläkin kauempana toisistaan altaan kulmissa. Haluaako kukaan pestä käsiään tulikuumalla tai jääkylmällä? Onko tarkoituksena pistää molemmat hanat päälle, ja sitten heilutella käsiään näiden kahden välillä? Olen kuullut joltakulta muusikolta vinkin, että jos on jääkylmät kädet ennen keikkaa, suuret lämpötilanvaihtelut pistävät veren nopeasti kiertämään. Mielestäni tällaisen olemassaolo ei silti ole perusteluta 90%:ssa Irlannin julkisista vessoista.

En ole sitten vielä kolmessakaan kuukaudessa täysin sopeutunut tähän vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Tänään läksin jamipubista aikaisin pois, ehtiäkseni ratikkaan ja sieltä viimeiseen junaan. Ratikkapysäkille juostuani menin hengästyneenä ostamaan automaatista lippua ja huojentuneena huomasin näyttötaulusta, että kahden minuutin päästä tulee seuraava. Kun tämä ratikka sitten tuli, tajusin että se tuleekin väärästä suunnasta, ja että se toiseen suuntaan menevä sieltä toiselta puolelta oli tainnut mennä juuri ohi. Sitten puolijuoksua haitari (onneksi se kaksirivinen) selässäni kiiruhdin juna-asemalle, onneksi ehdin. Tähän saattoi vaikuttaa kämppikseni synttärijuhlin vuoksi neljätuntiseksi jääneet viimeöiset uneni, mutta sopeutumista tämä “vääränpuoleinen liikenne” näköjään tarvitsee. Autojen tulosuunnan osaan jo jotensakin hahmottaa, ja sitten ratikat niiltä yleisimmin käyttämiltäni pysäkeiltä, joihin tämä tämäniltainen Smithfield ei kuulu.