Lähteminen ei tällä hetkellä, puoliksi pakatun matkalaukun vierellä tunnu juuri miltään. Lähinnä kai siksi, että olen ajamisesta niin puhki. Ihmisten hyvästeleminen tuntui haikealta, mutta itkettänyt on toistaiseksi ainoastaan silloin kun harpistinainen pubinnurkassa lauloi surullista laulua leskeksi jääneestä naisesta, ja silloinkin vaan vähän. Viimeiset pari viikkoa tenttien jälkeen ovat olleet kovin stressittömiä ja erilaisia muusta ajasta täällä, enkä oikein osaa nyt edes kaivata sitä mitä oli näitä muutamaa viikkoa ennen. Luulenpa, että tästä matkasta toivuttuani lähden vielä muutaman vuoden sisään keski/eteläeuroopan kierrokselle, ainakin Pariisiin ja Pohjois-Italiaan tervehdyskierrokselle. Toisaalta, kuunneltuani kolme päivää autossa kolmen Amerikan mantereen pohjoispuoliskolla asuvan keskustelua kaupungeista joissa he ovat asuneet, haluaisin lähteä jonnekin Eurooppaa kauemmas seuraavaksi.
Suomeen paluu hermostuttaa hieman. Tiedän, että olen vuoden aikana muuttunut, mutta en vielä tiedä miten, sillä täällä minulla ei ole sille vertailukohtaa. Ainakin tämä vuosi on kasvattanut itseluottamusta siitä, että selviän vieraassakin ympäristössä ja vieraalla kielellä. Olen saanut kipinän uusiin kulttuureihin tutustumiseen, matkustamiseen ja ulkomailla asumiseen. Olen saanut kokea, että ystäviä ja samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä löytyy kauempaakin. Toisaalta olen erinäisten vuoden varrella kohtaamieni vaikeuksien myötä oppinut arvostamaan Suomea, siellä olevia asioita ja ihmisiä, ja siellä luulen tulevani kuitenkin lopulta elämään ja pysyvästi asumaan. MInua eniten yllättänyt asia on, että vaikka opiskelu oli lähtiessäni lähinnä pakollinen paha tämän vuoden toteuttamiseen, innostavien kurssien ja osaavien opettajien ansiosta innostukseni opiskeluun on syttynyt uudelleen.
