Vaihtarivuosi Dublinissa

Piiiiitkä aika edellisestä blogimerkinnästä. Jotain kuviakin olisi taas laitettavaksi.

Olen sairastanut kaksi nuhaa/flunssaa viimeisen 6 viikon aikana, ja tänään tuntui taas siltä että saattaisi olla uusi tulossa. Kalaöljyä naamariin vain, sillä ne on pysyneet poissa ennenkin. Jos en vegetarismisyistä välttelisi liivatetta, ottaisin ne kapseleina, mutta nyt turvaudun makuhaitoista huolimatta öljyyn.

Helsinginvieraiden lisäksi odottelen ensi viikolle käytännön koetta. Minun tulee osata tehdä ruokavaliokysely, laskea sen proteiini- ja energiasisältö, antaa perusneuvoja ruokapyramidin mukaiseen ruokavalioon sekä mitata vyötärön- ja käsivarrenympäryksiä sekä ihopoimuja rasvaprosenttia varten. Tätä varten tulee osata 120 ruoan keskimääräiset annoskoot, sekä näiden annosten energia- ja proteiinisisällöt. Olen siis viettänyt laatuaikaa googlaten, miltä näyttäisi “pihvi- ja munuaispiiras” tai “vanukkaiden kuningatar”, jotta tietäisin minkämoisessa ruokalajissa nyt sitten on 450 kcal ja 12.5g proteiinia 150g:ssa tuotetta. Lisäksi olen yrittänyt rekrytoida asuintovereistani uhreja ihopoimupihtiharjoituksiini.

Benny teki ehkä maailman ihanimmasti ja tuli viime viikolla minua kahden päivän varoitusajalla katsomaan. Ja maaliskuun lopussa olen tulossa taas Suomeen kymmeneksi päiväksi. Melkein kuin ei mitään välimatkaa olisikaan.

Vähäsen harmittaa, kun en viihdy yökerhoissa. Jos viihtyisin, olisin vapaa-ajallakin enemmän tekemisissä luokkatoverieni kanssa ja oppisin ehkä enemmän irlantilaisten elämästä, ja tietysti kieltä. Eilen olin heidän kanssa menossa “hiljaiseen discoon”, jossa ihmiset saa päähänsä luurit, ja musiikki kuuluu sieltä. Harmillisesti liput oli loppuunmyyty, enkä saanut enää omaani ovelta.

Ranskalaisella asuintoverillani Constancella on melko voimakas ranskalainen aksentti, jonka olen todennut olevan monille muille kansallisuuksille se kaikkein vaikeimmin ymmärrettävä. Monesti asetelma on siis se, että hän kysyy minulta, miten jotakin lausutaan, ja minä kerron sikäli mikäli siitä jotain suomalaisine aksentteineni tiedän. Kuitenkin viime viikonloppuna olimme pubissa, ja minä pyysin mehua. Kysyin tarjoilijalta “Do you have juice?”. Tarjoilija ihmeissään katsoi minua, ja pyysi toistamaan. Toistin, jonka jälkeen hän osoitti kenkiään ja totesi “Yes, I have shoes. Why?” Constance pelasti minut: “She wants JUICE.” Baarimikko: “Oh, you want juice!”

On yleisesti tiedossa oleva asia, että vaihtarit lihovat. Eilen kävin vaa’alla, koska luokkatoverini halusi harjoitella punnitsemista käytännön koetta varten, ja kappas, kaksi kiloa oli tullut lisää. Eipä se minuu haittaa, tiedän että voisi tulla enemmänkin, mutta hiukan oon miettinyt että taidan nykyisin aina viihtyä sammareissa kun farkut ovat alkaneet kiristää…

Mahtiuutinen on, että olen aloittanut sean-nos tanssitunnit. Kyseessä ei ole aivan riverdance, mutta perinteinen irlantilainen tanssi kuitenkin jossa kengät kopisevat ja kokemattomalla tanssijalla on seuraavana päivänä pohkeet, nilkat ja polvet tulessa. Ihan huippuhauskaa! Tunnit pidetään Gaelin kielen keskuksessa, joten opettaja puhuu puolet ajasta Gaeilgea. Pieni eksotiikan häivähdys tässä jo tutuksi tulleessa kaupungissa.

Oon miettinyt, mikä mun englannin kielessäni on vialla. Mielestäni puhun suht sujuvasti, muut ihmiset aina sanoo että kylläpä puhut hyvin ja onpa sulla irlantilainen aksentti (tätä jälkimmäistä eivät itse irlantilaiset kyllä siis todellakaan sano, vaan ne muut). Nyt aloitin englannin tunnit, ja olen kertalaakista siellä ihan pihalla. Sanastoni on kertakaikkisen huono, enkä osaa lauseenmuodostuksen kielioppisääntöjä. Niin, taisin aikanaa kirjoittaa enkusta sen B:n, mikä oli ihan mahtisuoritus koska pelkäsin jopa reputtavani. Tässä muistelen en-niinkään-lämmöllä lukioaikaista englanninopettajaani, joka pisti kuuntelunauhan pyörimään ja torkkui itse pöytänsä ääressä sen ajan, sekä sitä miten päätin panostaa matematiikkaan ja kemiaan sen sijaan että olisin avannut englanninkirjoja kotonani.

Lentokentälle vierailijoita saattaessani tai sieltä hakiessani olen myös miettinyt, miltä tuntuu lähteä täältä sitten vuoden lopussa. Vaikkakaan minusta ei tunnu siltä, että tämä olisi elämäni huippukokemus, on se kokemus huippuhetkineen silti, ja tällä hetkellä sanoisin kotiutuneeni tänne ihan hyvin. Lähteminen tulee siis olemaan haikeaa. Vaikka kaipaankin Suomeen aika ajoin. Mutta, kaikki aikanaan. 3 kk jäljellä, ainakin