Vaihtarivuosi Dublinissa

Eurooppalaisessa taivaassa saksalaiset ovat organisaattoreita, suomalaiset insinöörejä, englantilaiset humoristeja, ranskalaiset kokkeja ja italialaiset rakastajia. Eurooppalaisessa helvetissä italialaiset ovat organisaattoreita, ranskalaiset insinöörejä, saksalaiset humoristeja, englantilaiset kokkeja ja suomalaiset rakastajia.

Koska tämä netistä silmiini osunut pätkä nyt vaan sopii juuri täydellisesti meidän talon asukasjakaumaan, en voi olla sitä tähän laittamatta, anteeksi. Englantilaiset kuin olisivat vain irlantilaisia. Meidän Dublinilaisessa talossa varmasti osa näistä pitää paikkaansa, osa taasen ei.

Nyt kun olen muuttanut uuteen paikkaan, on taas hauskaa nähdä, miltä osin eri ylipäätään kansallisuuksista kertovat stereotypiat pitävän paikkaansa ja miltä osin eivät, ja millaisia erilaisia tapoja ja mieltymyksiä eri kansallisuuksien edustajilla on. Meidän talossa ranskalaiset ovat niitä joiden jäljille pääsee aina iltapäivisin kello 5 avonaisen Nutella-purkin tai tyhjän muffinsipaperin keittiön pöydällä nähdessään, italialainen on se joka metsästää kaupasta täydellistä pastaa ja kahvinkeittovälinettä, ja saksalaiset niitä jotka siitä huolimatta että edustavat talon miesvähemmistöä silittävät aina vaatteensa ja myös esiintyvät niissä silitetyissä vaatteissa jopa vain kotona ollessaan. Kaikkien näiden aamupala näyttää suomalaisen ravitsemusintoilijan silmissä siltä että minulla aamupäivän sokeripiikki olisi laskeutunut pohjalle ja aiheuttanut päänsäryn viimeistään tunnin kuluttua aamupalan nauttimisesta, mutta koska kukaan ei ole kommentoinut minunkaan puuronkeitostani niin kiinnostuneena katselen, mitä muut suuhunsa pistävät. Vielä muuten odotan sitä päivää kun näen jääkaapista tulevan raakaa pekonia, jota minulle taannoin saksanmatkallani aamupalapöydässä tarjottiin.

Meidän talossa muuten ranskalaiset on niitä, jotka keittävät pelkkää pastaa ja ketsuppia tai valmispitsaa ruuaksi. Ja irlantilaiset kokkasivat viime viikolla erittäin hyvännäköistä (jos se nyt kasvissyöjän silmissä voi sitä olla) kanawokkia. Ja saksalaiset on ihan hauskoja – sikäli kun jakavat juttujansa muidenkin kanssa englanniksi.

Yksi stereotypia suomalaisista on tullut monesti esiin. Kaikki ihmettelevät miten voin palella jos kerran olen suomalainen. Tai ehkä tämä ei ole stereotypia suomalaisista vaan suomalaisten taloista, en tiedä.

Bennyn lähdettyä eilen olen taas täysin irti suomielämästäni ja Dublinin armoilla. Syksykauteni täällä kesti kolme ja puoli kuukautta, nyt olisi edessä ainakin kuukauden pidempi lukukausi. Se tuntuu pitkältä ajalta, ja suomalaisen musiikin kuunteleminen nyt jotensakin haikealta…

Kevään aikana haluan läpäistä tenttini, käydä Belfastissa (koska se jäi viimeviikkoisella ajelulla näkemättä) sekä mahdollisesti Edinburghissa ja Lontoossa joihin täältä lentää muutamalla eurolla (rahatilannettani tänään tarkastellessani aloin epäillä josko nuo toteutuvat koska majoitus kuitenkin maksaa), soittaa useammin irkkujameissa, tutustua uusiin mukaviin ihmisiin ja paremmin niihin vanhoihin mukaviin ihmisiin, prepata itselleni paremman irkkuaksentin ja kenties laajentaa englannin sanavarastoani (kenties, koska olen erittäin laiska tekemään tätä aktiivisesti) ja olla paremmin kotonani Dublinissa ja ottaa tästä kaupungista kaiken irti, kun alkuvaikeudet on voitettu.

Niin, asun nyt uudessa talossa kahden ranskalaisen tytön, ranskalais-italialaisen pariskunnan, kahden saksalaisen pojan ja kahden irlantilaisen tytön kanssa. En ole vielä tavannut kaikkia heitä sillä saksalaiset järjestelmällisestä maineestaan huolimatta päättivät aloittaa lukukautensa viikkoa myöhemmin. Huone on meluisa ja kylmä, mutta normaalin korkuinen eli enää en lyö päätäni viistokattoon ja ostin lämmittimen. Ja ratikka vie minut viiden minuutin välein ilman odottelua keskustaan puolessa tunnissa. Enkä voi olla sanomatta, että tykkään nyt asua tällaisessa “tasa-arvoisessa” yhteisössä ilman vuokraemännän energiankulutusta ja siisteyttä valvovaa silmää. Ja tykkään, että huone josta maksan on yksin minun, eikä kukaan muu astu sinne ilman lupaani esimerkiksi mielessään ikkunan avaaminen. Vapaus…

Matkustellessa erikoisruokavalioni ketuttavat aina eniten. En voi maistaa kaikkia eksoottisuuksia ja hyvyyksiä mitä on tarjolla. En oikeastaan voi maistaa juuri koskaan mitään. Lihattomuus on tietysti oma valinta, enkä juuri himoitse Irish Stew -nimistä ruokalajia joka on jonkinsorttinen lihaperunalaatikko tai Irish Pudding -nimisiä makkarapötkylöitä jotka tietysti kuuluvat perinteiseen irlantilaiseen aamiaiseen.  Sensijaan maistelisin mielelläni vaikka peri-irlantilaista versiota rusinapullasta eli sconeseja tai muutenkin söisin kotoa pois ollessani ravintolassa jotakin muuta kuin niitä iänikuisia pahassa tomaattikastikkeessa keitettyjä valkoisia papuja. Tai ylipäätään miettisin vähemmän syömisiäni ja voisin osallistua kaikkiin maailman sosiaalisiin ruokailutilanteisiin ilman omia eväitä tai alle syötyä ateriaa – siltä varalta, että ruokaa ei löydy. Surettaa. Kaikki kunnia muuten kasvisravintoloille jotka myös kiinnittävän huomiota gluttenittomuuteen. Näitä löytyi meidän ajokierrokselta ainoastaan Dublinista ja Corkista. Haluan mennä niihin niin usein kuin mahdollista koska niissä tunnen olevani normaali ihminen koska voin valita useammasta vaihtoedosta herkullisen näköisiä ruokalajeja ja pyytää vieläpä gluteenitonta leipää (joka siinä Dublinin ravintolassa on muuten itsetehtyä ja hemmetin hyvää). Ja toinen kunnia vanhemmiltani joululahjaksi saamilleni leivänpaahtopusseille – voin paahtaa talon gluteenisessa leivänpaahtimessa pahat ja kuivat vakuumileipäni rapeiksi, kuohkeiksi ja hyviksi paahtoleiviksi.